Kyproksen saari on minulle niin kovin tuttu entisiltä ajoilta, ja lähdinkin tutustumaan siihen siinä mielessä, että tutkailen, onko mitään muuttunut. Toki tiesin, että on, mutta oli täysi arvoitus miltä siellä tänä päivänä näyttää, ja varsinkin ”tuntuu”, eli fiilis ja kansan tavat ja tottumukset.
Pikainen kolmen päivän matka oli siihen hyvä tilaisuus. Toki myös tiedossa oleva kolmen päivän valohoito houkutteli lähtemään.
Lähihistoria lyhyesti:
Saari oli Ison-Britannian siirtomaa vuodesta 1925 lähtien, jonka jälkeen Kyproksesta tuli itsenäinen valtio vuonna 1960, ensimmäinen presidentti oli arkkipiispa Makarios III. Vuonna 1974 turkki miehitti 37 % Kyproksen pinta-alasta ja pitää sitä hallussaan edelleen tänä päivänä. 1983 pohjoisosa julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen tasavallaksi, jota ei ole tunnustanut muut kuin Turkki.
Larnacaan saavuttuamme lähdimme välittömästi kohti itää, tarkoituksena tutustua Famagustan ”aavekaupunkiin” sekä suosittuihin lomakohteisiin saaren kaakkoiskulmalla. Mutta miksi se on aavekaupunki? Miehityksen jälkeen kaupunki tyhjeni, ja koska Famagusta jäi rajalinjalle, se on pysynyt tyhjänä tähän päivään saakka. Surullista, sananmukaisesti aavemaista, sen todella aistii kun näkee tyhjät talot ja kadut. Ajatukset alkavat laukkaamaan ja mielikuvitus luo kuvan, millaista elo on ollut kaupungissa vilkkaimmillaan, ja mieli tulee entistä haikemmaksi. Mutta eteenpäin. Emme pysähdy tuota enempää miettimään, vaan jatkamme matkaa kohti iloisempia seutuja, näemme lomakaudesta juuri hiljenneet Protaraksen ja Aigia Napan kylät. Ne olivat ennen pelkkiä kalastajakyliä. Nykyään niiden edustalla on saaren parhaat uimarannat, ja kaupungit täyttyvät matkailijoista kesäsesongin aikana. Kaikki palvelut löytyvät, lomailu on helppoa rantalomaa. Merivesi on kirkasta ja puhdasta. Tässä vaiheessa ilta jo hämärtyi, joten tyhjenevä, turistikauden jälkeinen rantakohde ei ollut parhaimmillaan. Jotain todella upeaa ja mainitsemisen arvoista ovat kuitenkin merikilpikonnat, jotka asuvat luonnonvaraisena juuri tässä kolkassa saarta, sekä Agamassa länsirannikolla.
Seuraava aamu valkeni aurinkoisena Larnacassa. Aamiainen kesäisen lämpimällä terassilla meren äärellä tuntui aivan luxukselta, varsinkin kun en ole ollut ulkomaan matkalla 4 vuoteen erinäisten sattumien ja pandemian takia.
Pikainen kierros Larnacassa. Rantaa ja hotelleja riittää. Pysähdymme ihailemaan Agios Lazaruksen kirkkoa.
Kiinnostavin nähtävyys alueella, jonka haluan mainita, vaikka emme valitettavasti ehtineet tällä kertaa näkemään – on Suolajärvi ja sen Flamingot. Toinen suolajärvi löytyy Limassolin kaupungin läheltä Akrotiristä. Suuntaamme pohjoiseen kohti Nikosiaa. Matkalla näemme rajalinjaa ja sotilasvartioita, tuntuu siltä että ne ovat olleet siellä ikuisuuden.
Nikosia on saaren pääkaupunki, maailman ainoa kahtia jaettu kaupunki. Kaupungin läpi kulkee demarkaatiolinja, ja etelän ja pohjoisen välillä on rajatarkastukset.
Ihailemme keskustan uutta vapaudenaukiota, sitä rakennettiin vuosikausia, ja upea siitä tuli, arkkitehti on loihtinut hienoja yksityiskohtia, joissa valot ja varjot kulkevat kuvioihin.
Nikosiasta kierroksemme jatkuu Troodos -vuoristoon. Ylös ja alas kiemurtelevia vuoristoteitä. Troodos vuoristossa on tiheätä, vihreätä havumetsää, ilma on raikas, ja pilvet roikkuvat alhaalla. Lämpötila laski lähes kymmenen astetta rannikkoon verrattuna. On aistittavissa, että talvi tekee tuloaan. Vuoristossa on laskettelurinteitä ja hiihtohissejä, mutta läheskään joka vuosi tänne ei saada riittävästi lunta, että voitaisiin hiihtää ja lasketella. Joulu-helmikuu on kylmintä aikaa -luonnollisesti- myös eteläisellä rannikolla lämpötila voi laskea joinain öinä nollan tuntumaan. Rinteillä on runsaasti viiniviljelmiä. Omodos-kylä on tunnettu viinintuotannostaan. Muistan ammoisilta ajoilta kylien pienet viinitilat ja pienimuotoisen tuotannon, saaren omiin tarpeisiin. Nyt kukkulan laella on iso tehdas, suuret tislaamot, ja valtava viinikellari viiniä lähtee myyntiin ympäri maailmaa. Kaikenlaista; valkoista, punaista, roseeta, ja tislattua kirkasta eli Chivaniaa.
Troodoksen rinteiltä laskeudumme alas Limassolin kaupunkiin. Paikalliselta nimetään Lemezoz, nimi tarkoittaa ”kahden välissä”, koska itäpuolelle jää vanha Amathus ja länsipuolelle Kourionin antiikinaikaiset kaupungit. Niistä on jäljellä vain raunioita ja upeita lattiamosaiikkeja.
Kolmantena päivänä lähdemme Limassolista länteen kohti Paphoksen kaupunkia. Matkan varrella on kaksi pysähdystä. Aiemmin mainittu Kourion ja sen amfiteatteri. Jotkut innostuvat kokeilemaan äänen kantavuutta, se on hieno ilmiö miten ääni saavuttaa teatterikatsomon ilman nykyaikaisia laitteita, pelkän rakennustekniikan avulla. Täälläkin mielikuvitus lähtee laukkaan, ja silmät näkevät miten teatteri on täynnä yleisöä ja näytelmä rullaa keskitasanteella. Teatterin paikka on aivan upea, katsomon suunta on näyttämön yli suoraan siniselle Välimerelle. Edes kattoa ei tarvita koska kesäaikana Kyproksella ei koskaan sada. Päivällä teatteri on kuin suuri kuuma kattila, mutta iltaisin oikein miellyttävä paikka kirkkaan tähtitaivaan alla.
Toinen pysähdyspaikka on Afroditen kivi – Petra tou Romiou. Se sijaitsee rannan tuntumassa, ennen kuin saavumme Paphokseen. Kivestä on paljon tarinoita, mutta eniten on kerrottu siitä miten Afrodite – rakkauden ja kauneuden jumalatar- nousi meren vaahdosta ylös saarelle juuri tällä kohtaa. Kiveen liittyy myös uskomuksia. Kerrotaan, jos nainen ui kolme kertaa kiven ympäri keskiyöllä täyden kuun aikaan, sillä on huikea nuorentava vaikutus. Tarina ei kerro mitä tapahtuisi miehille.
Letymboun kylässä vierailimme autenttisessa maalaiskodissa. Talon emäntä näytti miten maalaisleipää valmistetaan, ja isäntä huolehti ison kiviuuunin lämmityksestä pihamaalla. Leipään leivottiin sisälle oliiveja, kyllä tuore oliivileipä oli hyvää! Halloumi on kyproslainen juusto, saimme seurata myös sen valmistumista, ja ne pannulla paistetut halloumisiivut olivat myös niin namm!
Kyläkierrokselta laskeuduttiin alas Paphokseen, ihan sanan mukaisesti Ala-Paphokseen. Ala-Paphos on alhaalla meren rannalla, paikallisella kielellä Kato-Paphos, ja korkeammalla oleva osa kaupunkia on tietysti Ylä-Paphos, eli Pano-Paphos. Näitä nimityksiä käytetään toki muistakin kylistä, jotka ovat levittäytyneet vuoren rinteille ylös ja alas.
Kato-Paphoksessa olimme sopivasti auringonlaskun laskun aikaan. Sitä seurasimme haikein mielin, koska seuraavana aamuna lähdimme paluumatkalle, ja Suomeen olikin tullut sillä välin oikea talvi, lunta ja pakkasta, mutta ei hassumpaa sekään, vaihtelu tekee hyvää.
Ai niin, oliko mikään muuttunut? Oli ja ei.
Saari on kaunis, on aina ollut, luonto, ilmasto, puhtaat rannat, ja paljon mielenkiintoista nähtävää.
Limassolin kaupunki oli muuttunut eniten viimeisten vuosikymmenten aikana. Paljon moderneja rakennuksia, ja uusittua infrastruktuuria. Silti onneksi kansa on edelleen ystävällistä ja vastaanotto aina sydämellistä, kyproslaiset ovat ylpeitä omasta kansallisuudestaan ja maastaan. Niin kuuluukin olla.
-Asta Rimpinen
